perjantai 17. marraskuuta 2017

Marraskuun puolivälin kuulumisia

   
Marraskuussa ei ole ilmestynyt montaakaan bloggausta, vaikka luettujen pino huojuu työpöydällä. Syy tähän on ollut töiden lisäksi NaNoWriMossa (National Novel Wiriting Month), tempauksessa jonka ideana on marraskuun aikana kirjoittaa kokonainen romaani, 50 000 sanaa. Olen nyt mukana kolmatta kertaa, osallistuen aiemmin vuosina 2011 ja 2014. Tähän on siis kulunut kirjoittamisaikaani. 
  
Aivan päivätahtiin en ole sanamäärissä päässyt, mutta päätinkin, että minulle tärkeämpää on kirjoittaa joka päivä edes vähän. Tällä hetkellä sanoja on kasassa vähän vajaa 5000, mutta jatkan kirjoittamista kunnes saan teoksen loppuun, tarkoittipa se enemmän tai vähemmän kuin 50 000 sanaa. NaNo-blogissani olen kertonut jotain tarinani maailmasta, mutta lyheesti kyseessä on jo n. 2005 ensimmäisen kerran työn alla ollut fantasiatarina, johon tällä kirjoituskerralla on tullut mukaan yllättävän vahvoja feministisiä teemoja - eikä se haittaa ollenkaan.
  
Vielä nimettömän tarinan päähenkilöinä on kaksi siskoa (iältään n. 20 ja 18), jotka ovat asuneet lähes koko ikänsä luostarissa. Heille selviää, etteivät he olekaan orpoja ja tämän jälkeen lähtevät luostarista etsimään perhettään. Mukana seikkailussa on monenlaisia kuninkaallisia, magiaa, myyttisiä olentoja, kaunista luontoa ja raunioita menneestä maailmasta. Lopussa on toki luvassa myös taistelu pahaa vastaan. Ensimmäisen version ja tämän version välillä on toivottavasti tapahtunut paljon positiivisita tarinalle ja kirjoitustyylikkekin. Haluaisin jossain vaiheessa koettaa siipiäni ja lähettää tekstini muutamalle kustantajalle. Sitä ennen tarinaa on toki kirjoitettava lisää ja hiottava kokonaisuutta useampaan otteeseen. Mutta ehkä joskus. :)
   
Tällä kertaa myös mieheni lähti yllätyksekseni mukaan kirjoitusurakkaan ja hän on saanut kasaan omaan Nanoonsa paljon enemmän sanoja kuin minä. Iltaisin olemme keskustelleet tarinoiden kirjoittamisesta, pohtineet erilaisia tapoja, kuinka suomalaiset käyttävät magiaa hänen luomassaan maailmassa ja hihitelleet onnistuneille kohdillemme. Lainasimme kirjastosta kymmeniä tietoteoksia inspiraatioksi ja faktojen tarkastamiseksi. Tämä on ollut hauskin NaNo-kertani. Loput bloggauksesta onkin sitten mieheni käsialaa, eli ensimmäinen Vieraskynä-artikkeli blogissani, olkaa hyvä:
  
  
Niina on ottanut osaa NaNoWriMo:on jo aikaisemmin ja minullakin on ollut mietinnässä kirjoittaa novellia tai romaania jo useamman vuoden ajan. Heitin hänelle Helsingin Kirjamessuilla vitsinä, että voisin osallistua tänä vuonna, mikä johti sitten siihen että miksipäs en niin tekisi. Jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että hitto tämähän on hieman liiankin hauskaa seikkailla omassa maagisessa maailmassa. Se on alkanut elämään omaa elämäänsä. Tulee itsellekin yllätyksenä minkälaisia asioita siellä tapahtuu.
  
Minulla on ollut jo pitkään 3-4 eri tarinaa mielessä, jotka haluaisin kirjoittaa. Päädyin tähän tarinaan, koska se on muodoltaan ehkä ideoista helpoin toteuttaa, sillä minulla ei ole hirveästi kokemusta kirjoittamisesta, varsinkaan suomeksi. Aikaisemmin olen kirjoittanut kaiken englanniksi. Olemme fiilistelleet yhdessä kirjoittamista ja lainanneet kirjastosta varmaankin puolen sataa tietokirjaa idea- ja lähdemateriaaliksi. Niina murskasi tekstejäni jo yliopiston kursseilla ennen kuin aloimme seurustelemaan, joten myös tällä kertaa hän editoi tekstiä lukukelpoiseksi ja heittelee ideoita ja parannuksia.
  
Kirjoittamani tarina on maagista realismia höystettynä suomalaisella itseironialla ja synkällä huumorilla. Tarinan päähenkilö on Akabus -niminen velho nykypäivän Helsingissä, joka vilisee peikkoja, citytonttuja ja ties mitä otuksia suomalaisesta ja pohjoismaisesta mytologiasta. Kaikki on totutusta vähän vinksallaan ja kansanperinteen hahmot ovat sopeutuneet elämään salassa 2000-luvulla. Taikuus perustuu tuossa maailmassa uskoon ja osittain myös tunnetiloihin. Heitänkin tähän väliin lyhyen lainauksen työn alla olevasta tekstistä:
  
Akabus raivosi isänmaallisuuden tuli rinnassaan “TUNTEMATON SOTILAS! SUOMI 100! ROKKA! PERKELE!”, kun magian hyökyaalto purkautui hänestä kädessään olevaan jääkiekkomailaan ja täytti siinä roikkuvan nokialaisen kirkkaalla valolla. Maaginen räjähdys vavisutti koko Isosaarta ja paiskasi Akabuksen taaksepäin maahan. Hän pinkaisi kuitenkin saman tien pystyyn jaloilleen ja hänen kaikki kivut olivat kadonneet kuin salamaniskusta. Adrenaliinin ja muinaisen taikuuden koktaili oli aika pirun hyvä kipulääke. Hänen silmänsä osuivat maahan pudonneeseen, nyt täysin päreiksi menneeseen, taikasauvaansa ja pirstoutuneeseen puhelimeen; nokialainen oli pelannut viimeisen matopelinsä.
  
Akabus ei kaupunkilaisjunttina oikein usko mihinkään, joten hänellä on vaikeuksia magian käytössä. Mutta kuten yllä olevasta lainauksesta näkee niin myös moderneinkin tahvo voi uskoa suomalaisten isänmaallisuuteen ja jääkiekkomenestykseen ja ammentaa tätä tunnetta taikuuteensa. Akabus onkin lätkämantikko ja käyttää taikasauvanaan mailaa. Vanhan nokialaisen puhelimen taas uskotaan olevan tuhoutumaton ja hän käyttää sitä osana suojelustaikaa.
  
Tänään pitäisi olla reilu 25000 sanaa kasassa, mutta minulla on vasta vajaa puolet tuosta. Tarinan ja sen rakenteen luontiin on mennyt paljon aikaa, mutta nyt olen päässyt hyvään, noin 20 sivua viikossa vauhtiin. Se mahtuu myös muuhun elämän menoon ja pyrkimyksenä on kirjoittaa tarina romaaniksi asti eikä se ole minulle pikajuoksu vaan tasainen maraton. NaNoWriMo kuukauden jälkeen on tarkoitus siis jatkaa sitä loppuun asti ja ehkä eteenpäinkin?

maanantai 13. marraskuuta 2017

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus (Flavia de Luce #7)

"Viileä tuulenhenkäys tarttui kuolleisiin lehtiin ja liikutteli niitä polulla, niin että niistä
lähtevä kaamea hankausääni kuulosti siltä kuin unohdetun alamaailman mädäntyneissä ruumisarkuissa olevat luut olisivat alkaneet liikkua."
  
     
Arvostelukappale
   
Alan Bradleyn ihastuttavan Flavia de Luce -sarjan seitsemäs osa Nokisen tomumajan arvoitus tuli ahmaistua lähes yhdeltä istumalta. Vaikka edellisestä osasta, Kuolleet linnut eivät laula, tuli silloinen suosikkini, nyt tuntuu, että tämä oli vieläkin hienompi lukukokemus.
   
Tässä osassa Flavia nimittäin lähetetään Kanadaan tyttöjen sisäoppilaitokseen, ja jo ensimmäisenä päivänä hänen siellä ollessaan löytyy savupiippuun piilotettu ruumis tytölle osoitetusta huoneesta. Kirjassa selvitellään siis tuttuun tapaan vainajan kohtaloa, mutta samalla opitaan lisää niin Flaviasta kuin tämän erikoisesta suvusta. Olipa teoksessa jopa yllättävä viittaus Suomeenkin. 
    
Nimeni lausutaan "fleivia", ei "flaviia", sanoin. (s. 90)
   
Nautin jälleen kerran Bradleyn taidokkaasta sanankäytöstä, jota Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt. Esimerkiksi kohta, jossa Flavia menee neiti Bodycoten tyttökoulun kirjastoon (lainaus alla). Kirjailija on myös heitellyt kelpo joukon kirjallisuusviittauksia (kuten aina) Pikku naisista Liisan seikkailuihin peilimaassa ja Annan nuoruusvuosista Peter Paniin . Myös dekkaripuolelta tutut Agatha Christie ja Neiti Etsivä on mainittu.
  
Astuin sisään ja sieraimeni täyttyivät ummehtuneesta ilmasta, melkein kuin kirjat hengittäisivät unissaan tuulettamattomassa huoneessa. (s. 376)
  
Toivottavasti huhtikuussa ilmestyvässä seuraavassa osassa, Kolmasti naukui kirjava kissa, kerrotaan lisää fasaanipaistileivistä ja peltokanalinnuista. Kirjalla on ihana nimi ja kansi, enkä malta odottaa, etä saan sen käsiini. Ja kuten arvelinkin jo ennen kuin luin tämän osa, ei de Lucejen kotikartanoa Buckshawta ole unohdettu, vaan se lienee tavalla tai toisella mukana Flavian seuraavassa seikkailussa. Suosittelen lämpimästi tututumaan sarjaan, jonka kaikki osat löytyvät järjestyksessä bloggauksen lopusta.
  
"Oletpa sinä erikoinen tyttö, Flavia de Luce." (s. 124)
     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Karkotettu! Näin kohta 12-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce suree kohtaloaan merimatkalla Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Asiaa ei auta, vaikka isä ja Felicity-täti ovat selittäneet koulutuksen kuuluvan suvun perinteisiin, olihan Harriet-äitikin käynyt samaa koulua. Yhtä kaikki, Flavia on omasta mielestään kuin matkalla rangaistusvankilaan.
 
Vaan minkä lahjan kohtalo tarjoaakaan! Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt nousta ensimmäisen koulupäivän aamuna, kun Flavian jalkojen juureen laskeutuu hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Uusien oppiaineiden, opettajien ja koulutovereiden pyörteissä Flavia ei metsästä ainoastaan uhrin henkilöllisyyttä ja kuolinaikaa vaan myös epäiltyjä, motiiveja ja keinoja.
 
Sisäoppilaitoksen huhumylly kadonneista tytöistä, syytetyistä opettajista ja vihollisista yrittää kietoa Flavian vyyhtiinsä. Mutta Flavia jos kuka on tilanteen tasalla moninkertaista mysteeriä ratkaistessaan. Vaan selviääkö samalla Flavian todellinen kohtalo vai antaako se vielä odottaa itseään?
   
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 436 sivua, Bazar 2017
    
Alkuperäinen nimiAs Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Mustetta paperilla, Tuijata - Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä
     
Sarjassa ilmestyneet:

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kooste Helsingin kirjamessuista 26.-29.10.2017

   
No niin, viimein messukuulumisista koostetta. Viime viikko meni flunssaisena (niin kuin usein tällaisten tapahtumien jälkeen käy), niin ei jäänyt töitten jälkeen paljon energiaa aikaisemmin näpytellä tätä. Mutta pidemmittä pohjustuksitta, asiaan. Tässäpä poimintoja kaikilta neljältä messupäivältä, joskin sunnuntaina ehdin nähdä vain yhden ohjelman, kun jouduin päänsäryn takia lähtemään lepäämään anoppilaan. Onneksi sille päivälle ei olisi muutenkaan ollut montaa kiinnostavaa katsottavaa. 
   
Vaikka raporttini saattaakin kuulostaa paikoin hieman pessimistiseltä, niin nautin kyllä messuista. Toivoisin vain itselleni rakkaasta asiasta vieläkin upeamman. Ja vinkkinä vielä näin jälkeenkin päin tällaisiin tapahtumiin: hyvät kengät! Tänä vuonna minulla oli matkassa kahdet kengät, talvisaappaat ulos ja kevyemmät jalkineet sisäkäyttöön. 
  
Torstai 26.10.
  
Unohdin torstaiaamuna muistikirjan ja kynän kotiin, joten näpyttelin kännykän muistiin vain muutamia rivejä. Oli aika mielenkiintoista, kuinka talvi tuli ihan yllättäen. Onneksi olin varautunut matkaan talvikengillä. 
  
  
Klo 10:30-11:00 KirjaKallio | Erika Vik: Kaksosauringot-fantasiatrilogia
  
KirjaKalliolla on joka vuosi kiinnostavin ohjelma ja tänä vuonna heidän lavansakin oli todella hieno. Eurolavoista tehtyjen istumapaikkojen (nyt räsymatoilla pehmennettynä) lisäksi oli tarjolla myös jakkaroita ja säkkituoleja, mitä arvostin suuresti. Mainitsinkin KirjaKallion Facebook-sivuilla vimme vuonna, että olisi kivaa, jos olisi lavojen lisäksi myös tavallisia tuoleja.
  
Näin Erika Vikin edellisen kerran jo elokuussa Hel-YA-festivaaleilla, joten haastattelussa käytiin läpi osittain jo tuttua asiaa. Muistiossa lukee ytimekkäästi: "Kirjallisuuden voima samaistuminen. Muukalaisuus. Aikuislukijat/YA ei sensuroida esim. seksiä." Enää en muista, mitä minun oli näiden avulla kirjoittaa auki. Kirjakalliolaiset myös "herättävät eloon" kohtauksia esitellyistä kirjoista. Ideana tämä on loistava, mutta tänä vuonna en osannut nauttia näistä osuuksista niin paljoa verrattuna edellisiin vuosiin. 
  
Muutoinkin Suomen 100-vuotisjuhlateema on ollut jo koko vuoden niin vahvasti kaikessa, että en osannut enää riemastua siitä kirjamessujen pääteemana, etenkin kun kahden aiemman vuoden teemamaat olivat venäjä ja Pohjoismaat. Onneksi KirjaKallion tulokulma aiheeseen oli tuore ja kiinnostava, jokaisella päivällä oli oma aihepiirinsä, mutta nuoret tekijät toivat esiin tulevaisuuden: mitä seuraavat 100 vuotta pitävät sisällään, mihin suuntaan maamme kehittyy.
  
  
Klo 14:30-15:30 Magia | Timo Parvela: Kepler-62-sarja
  
Kirjamessujen lastenalue oli tänä vuonna varsin aneeminen. Aiheesta on kirjoittanut ainakin Luetaanko tämä? -blogin Kia ja Timo Parvela, jonka haastattelua Kepler62-sarjasta kävin kuuntelemassa. Oli vain sangen haastavaa kuulla, mitä kirjailija puhui lähilavojen kaiutinten pauhatessa niin, että kaikki muut äänet jäivät niiden jalkoihin.

Ensinnäkin messukartassa alueen nimenä oli Magia ja Tarina, mutta hallin katosta roikkuva kyltti sanoi vain Lasten alue (Tarina oli alueen nurkassa oleva teltta, missä kirjailijat lukivat kirjojaan ääneen lapsille). Olisin halunnut tännekin jonkinlaisen lavan, että kirjailijat ja muut vieraat olisivat hieman korkeammalla lattiatasosta, enemmän sekä parempia tuoleja (metalliset matalat jakkarat olivat varsin epämiellyttäviä aikuiselle takamukselleni) sekä aidan, joka olisi estänyt alueen halki oikaisemisen. Lisäksi Muumeista tuttu Mörkö oli perjantaihin mennessä saanut niin kovaa ripottelua, että sen palasia oli ympäriinsä lasten aluetta (viikonloppuna Mörkö olikin aidattu turvaan enemmiltä kolhuilta). 
  
Toivottavasti Messukeskus kuuntelee palautetta ja ottaa ensi vuonna asiakseen laittaa lastenkirjallisuuden aiempaa paremmin esille. Parasta alueessa nyt oli punainen, kaksikerroksinen Harry Potter-bussi Knight Bus eli Poimittaislinja (joskin kirjoissa bussi on violetti ja kolmikerroksinen). 
   
    
Klo 15:30-16:00 Olohuone | Fantastinen matkaopas, omituiset matkakohteet
    
Tämä oli yksi suosikkini lavaohjelmista. Neljä kirjailijaa oli pukeutunut romaaniensa hahmoksi ja esitteli omaa erikoislaatuista maailmaansa matkakohteena. Voi, kun tällaista teknologiaa olisi oikeasti, lähtisin heti käymään ainakin Tylypahkassa, Panemissa ja Keskimaassa. 
  
Helena Waris oli Linnunsitojasta tutun Maharin kuilun kylpylän omistaja Ada, Katri Alatalo Käärmeiden kaupungin prinsessa Ninette, jonka matkakohde oli Ras-Ud ja kolmantena Petri Hiltunen, Praedorin luoja Rentoc Suurisuisena esittelemässä Jaconiaa. Lopussa oli yleisöäänestys, mikä kohteista otettaisiin kosmosmatkailun ohjelmaan ja taisi käydä niin, että Jaconia voitti.
  
Perjantai 27.10.
    
   
Klo 15:30-16:00 KirjaKallio | Helena Waris: Linnunsitoja
  
Myös perjantaina puhuttiin Linnunsitojasta ja tällä kertaa minulla oli muistikirjakin matkassa. Helena Waris kertoi, että kirjoittaa eskapistisesta sellaisia kirjoja, jollaisia tykkää itsekin lukea. Hän paljasti olevansa introvertti, eikä nauti ihmisiä kuhisevilla kirjamessuillaolemisesta, vaan lapiosi mieluummin kotitallillaan lantaa. Eläinrakkaana ja kotona mieluiten viihtyvänä ihmisenä ymmärsin kirjailijaa hyvin. Onhan 84 000 ihmistä hieman liikaa yhden viikonlopun ajalle (vaikka ihanaa, että kirjallisuus kiinnostaakin niin paljon).
  
Waris kertoi kirjoittavansa tarina, ei hahmot edellä. Hänen kirjoittamisensa ei ole suunnitelmallista vaan tarina menee omaan suuntaansa ja hän yllättyy itsekin, mitä olikaan kirjoittanut. Hän ei lue kirjoittamisprosessin aikana kirjoja eikä ole voinut vuosiin lukea pitkäkestoisesti. Waris paljasti, että trilogiaksi kasvavan sarjan toisessa osassa päästään käymään Ammabarisa ja kolmas osa kertoo enemmän dystooppisesta maailmasta. Jokaisella osalla on myös oma kertojaäänensä, vaikka ensimmäisestä osasta tutut hahmot kulkevatkin mukana loppuun saakka. 
   
Waris naurahteli nuorten haastattelijoidensa kysymyksille: "Luulin kirjoittaneeni viihdettä, mutta te olette löytäneet ihme syvyyksiä siitä!" Kuilujen elämää kontrolloiva kone oli saanut innoituksensa nykyajasta, kuinka paljon Google tietääkään meistä? Hän päätti tuoda ihmisten elämää tarkkailevan koneen näkyväksi tekemällä siitä hallitusta vastaavan rakenteen. Waris paljasti suhtautuvansa varauksella teknologiaan ja teoksensa maailmassa olisi kuulemma kuulunut kapinallisten joukkoihin. 
   
     
Klo 17:00-17:30 Kullervo | Vaihtoehtoinen Suomi
   
Vaihtoehtoisesta Suomesta olivat keskustelemassa Anne Leinonen, Johanna Sinisalo, J. Pekka Mäkelä ja Vesa Sisättö. Olin kuvitellut, että kirjailijat kertoisivat omista vaihtoehtomaailmoistaan, mutta kävikin niin, että keskustelu sisälsi enimmäkseen uusien vaihtoehtoisten maailmojen luomista.
  
Maailmoina käsiteltiin Finalaska, Stalinin idea siirtää suomalaiset Siperiaan, saamelainen valtakulttuuri, mitä jos ei olisi ollut Agricolaa ja yhteist kieltä, Suomen kuningaskunta, pääkaupunkina Tampere ja mitä jos kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä. Nyt kun on NaNoWriMo-kuukausi, niin tässäpä aihetta, jos josku haluaa vielä lähteä mukaan. 
    
      
Klo 18:30-19:00 Kullervo | Millaista fantasiaa oikeasti luetaan 

Perjantai päättyi Risingshadown-paneeliin, jossa esiteltiin vuoden kiinnostavimmat scifin ja fantasian uutuudet sivuston käyttäjien antamien arvosanojen valossa. Mukana oli useampi teos, joista olen kirjoittanut kritiikin sivustolle (ja pari, jotka odottavat lukupinossa samaa kohtaloa), mm. Caraval, Hän sanoi nimekseen Aleia ja Harry Potter ja kirottu lapsi. Oli jännittävää (hyvällä tapaa) olla kirjamessujen toisella puolella, tuottamassa sisältöä eikä vain kuuntelemassa muita. 

Lauantai 28.10.
  
  
Lauantai alkoi tuttuun tapaan kirjabloggaajien aamiaisella, missä Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan kirjailijat pääsevät esittelemään teoksiaan ja kirjabloggaajat saavat halutessaan kappaleen noista teoksista mukaansa. Ja parastahan tässä on, että samaan paikkaan kerääntyy iso määrä kirjabloggaajia. Messuhulinassa kun ei aina ehdi tavata kaikkia. Muutama bloggaaja tosin jätti tulematta tällä kertaa nähtyään esiintyjälistalta löytyneen kirjailijan nimen Joonas Konstig. Minulle kyseinen kirjailija ei ollut entuudestaan tuttu, eikä hänen teoksensakaan ollut herättänyt kiinnostusta suuntaan tai toiseen. 
  
Ennen kuin kirjailijat pääsivät ääneen, Anneli Airola, keväällä yllättäen menehtyneen Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittaja Kristan äiti kiitti bloggaajia muistamisesta. Suru-uutinen vaikutti yhteiosöömme suuresti ja keräsimme kolehdin, jolla hankimme kukkia ja loput rahat lahjoitettiin Kristalle tärkeän Naisten pankin avustusrahastoon. 
     
   
Kirjailijoina vierailivat Pallokalan kirjoittanut Heikki Valkama, Marianne Kurtto (joka on tunnettu runoilijana ja kääntäjänä) kertoi esikoisestaan Tristaniasta, Osumia oli puolestaan syntynyt Roope Sarvilinnan kynästä, jo mainittu Joonas Konstig teoksensa Vuosi herrasmiehenä kanssa, CMX:n laulaja ja sanoittaja sekä runoteoksia julkaissut A.W. Yrjänä puhui kauniskantisesta esikoisestaan Joonaanmäen valaista (josta nappaamaani kappaleeseen sain nimmarinkin!) ja viimeisenä ääneen pääsi Tuomas Kyrö, jonka teossarjan uusin osa on juhlavuositeemaan sopien nimeltään Mielensäpahoittajan Suomi
    
      

  
Klo 13:30-14:00 Magia | Jaana kapari-Jatta: Tylypahkan kirjasto
    
Jaana Kapari-Jatta vetää messuilla esiintyessään lavat täyteen. Olikin siis outoa, että hänet oli laitettu esiintymään Magia-"lavalla", missä oli arviolta 20 tuolia. Meninkin siis puoli tuntia etukäteen varaamaan paikkani, sillä tiesin, että tilaa ei olisi tarjolla, jos olisin tullut myöhemmin paikalle. 
  
Tällä kertaa puheenaiheena olivat Harry Potter-maailman oheisteokset Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (sis. 6 uutta otusta), Huispaus kautta aikojen ja Siuntio silosäkeen tarinat (Dumbledoren kommenteilla varustettuna), joista tehtiin päivtetyt painokset Jim Kayn kuvituksella. Lisäksi esille nostettiin kolmannen Potterin, Azkabanin vangin niin ikään Jim Kayn kuvitettama painos ja Ihmeotusten elokuvakäsikirjoituksen painettu versio. Kapari-Jatta pitää Kayn tyylistä ja totesi, että Potterinsa moneen kertaan lukeneet saavat kuvitetuista versiosta uudenlaisen kokemuksen.
  
Ensi keväänä ilmestyy Kapari-Jatan suomennos Harry Potter ja taikuuden historia-teoksesta, joka kertoo Britannian kansalliskirjaston näyttelystä, jossa on ollut teemana Potterin kahdenkymmenen vuoden taipale. Teoksen on kuvittanut kukas muukaan kuin Jim Kay. (En muuten malta odottaa, että Liekehtivän pikarin kuvitettu verio ilmestyy ♥). Kapari-Jatta puhui pitkälti samaa kuin jo viime vuonnakin, kuinka Potterit saivat uutta puhtia Kirottu lapsi näytelmästä ja Ihmeotukset-elokuvasta, ja kuinka ne laajentavat Potter-maailmaa niin eteen kuin taaksepäin sekä sivusuunnassakin.
  
Kuka muuten uskoisi, että kun ensimmäinen Potter, Viisasten kivi ilmestyi, se oli saanut vähälevikkisen kirjallisuuden tukea. Vielä tuolloin ei oltu Suomessa arvata, kuinka iso juttu tästä kirjasarjasta tulisikaan. Kapari-Jatta kertoi, että nauttii Rowlingin kielen kääntämisestä, koska pääsee iloittelemaan. Ensi vuonna tuleekin jo 30 vuotta siitä, kun Kapari-Jatan ensimmäinen käännös julkaistiin. 
   
   
Klo 15:30-16:00 KirjaKallio | Anne Leinonen: Kirjanoita
     
Anne Leinonen on sitä mieltä, ettei kirja tule koskaan katoamaan, vaikka hänen luomassaan maailmassa fyysiset kirjat ovatkin tuhoutuneet oudolla tapaa. Kirja on kaunis esine ja sanoissa on taikaa. Kirjanoidan kansi onkin kaunis katsella ja täynnä kirjallisia viittauksia, ja kirjataikuutta. Leinonen on valinnut viittauksiinsa niin lapsuuden klassikoita, ajankohtaisia teoksia kuin sattumalta omasta hyllystään löytyneitä opuksia. 
  
Toisin kuin Helena Waris, Leinosen mielestä lukeminen on tärkeä perusta kirjailijaksi tulemiselle.  Hän puhui kirjojen jatkumosta, kuinka ahkera kirjailija tulee kirjailijaksi lukemansa ansiosta. A.W. Yrjänäkin oli lukenut niiden kolmen vuoden aikana, mitkä häneltä meni Joonaanmäen valaiden kirjoittamiseen 200 kirjaa! Leinonen suosittelee NaNoWriMoa ja on itsekin kirjoittanut Osuuskumman julkaiseman Vaskinaisen ensimmäisen version NaNossa, 
  
Leinonen sanoi, ettei voi olla onnellinen, jos ei saa kirjoittaa tarinoita. Hän mainitsi, että Kirjanoidan alussa oleva lamppu lumisateessa viittaa Narniaan ja minä en hoksannut sitä lukiessani. Kun fantasiassa matkataan toiseen maailmaan, ns. oikea maailma on meidän elämämme maailma ja fantasiamaailma se toinen. Leinonen kertoi, kuinka oli halunnut kääntää asetelman toisinpäin, ja kerronta tapahtuukin fantasiamaailmassa ja välähdyksissä nähdään meidän maailmaamme (mm. Kirjamessuille!).
  
Leinonen tykkää viistovalaista maailmaa ja hän toteaa, ettei kenenkään todellisuus ole samanlainen kuin jollakin toisella. Muistan kuulleeni joskus tutkimuksesta, kuinka silminnäkijäraportit eroavat toisistaan huomattavasti, koska jokainen kiinnittää huomiota eri asioihin ja muistaa taahtumia toisin. Leinonen puhui tarinoiden voimasta hyväksyä itsensä ja kuinka tarinat voivat pelastaa hengen. 
   
Kirjanoidan päähenkilö on koulupudokas, mitä Leinonen kommentoi sanomalla, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen ja löytää oma paikkansa. Hän ei pidä siitä paineesta, mitä jo yläasteikäiselle asetetaan tulevan ammatin kannalta tärkeiden opintojen aloittamisesta. Väärät valinnat eivät kuitenkaan estä jotain parempaa myöhemmin. 
        
Sunnuntai 29.10.
    
 
Klo 10:30-11:00 Mika Waltari | Psykologiset trillerit vaarallisista sairauksista ja sairaista hoitolaitoksissa
  
Tiina Raevaara (Veri joka suonissasi virtaa) ja Tuomo Jäntti (Verso) keskustelivat varsin kiehtovasta teemasta. Raevaaran teoksessa sivutaan kauhuromantiikkaa, vapyyrejä ja tieteen kehityksen vaaroja, Jäntti puolestaan kirjoitti sairaudesta, joka ei ole sairaus ja kuinka siihen tulisi suhtautua. 
  
Päänsärkyni takia poimin keskustelusta vain muutamia mielenkiintoisia sanoja, natsit, eivät suostu kuolemaan, Leena Krohnin Matemaattisia olentoja, voiko ihminen kuolla ja jäädä olemaan aavesärkynä, virtuaalinen kuolemattomuus, missä elinsiirron rajat,. Viimeisestä Raevaara kehittelin mielenkiintoisen skenaarion: voisiko käyttökelpoisista elinluovutusosasista koota kokonaan uusia ihmisiä, vähän niin kuin olisi käveleviä varaosavarastoja. 
  
Lopussa puhuttiin, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa tykätään nyt rikkoa genrerajoja ja yhdistellä niitä kiinnostavilla tavoilla, mutta suomalaisten kykyyn kirjoittaa kauhua on aina suhtauduttu varauksella. Raevaara päätti puheenvuoronsa kertomalla, ettei halua kirjoittaa lokeroon. Onkin hienoa kuulla, että kirjailijat ovat rohkaistuneet China Mievillemäiseen käyttäytymiseen, on ihan ok kokeilla erilaisia tyylej ja enrejä, miksi yhden kirjan perusteella pitäisikään jumittua vain yhden tempun poniksi?
   
Messuostoksia:
    
   
Tällä kertaa en ostanut montaakaan kirjaa, ja parista ei tässä ole kuvaa (tulevat jälkitoimituksessa anopin kyydillä jouluksi). Kävin läpi kaikki kahden euron kirjat pöydän, vaikka niistä voi olla montaa mieltä, mutta aika laiha saalis tällä kertaa. Löysin kuitenkin kissavärityskirjan, Piirin, Vihan liekit (pokkarina) sekä Rosa Liksomin kirjoittaman ja Klaus Haapaniemen kuvittaman samuraitarinan Neko. Haapaniemen astiakuvat ovat ihania. Omasta astiakaapista löytyykin Taika-sarjaa mustavalkoisena. 
   
Kirjojen lisäksi ostin Tardis-avaimenperän (vain 4€!) Alnilamin myyntipöydältä, ihanan Halloween-hämähäkin (Ty Beanie Boos, Creeper), Paperikauppa Putingista pienen vanhanaikaiseen eläinkirjatyyliin tehdyn perhoskortin (0,60€) ja Pelaaja-lehden osastolta Laputa-julisteen (5€) vuosia vanhan jonkin lehden mukana tulleen Totoron viereen. Laputaan liittyy tarina: se pyöri Oulussa Kulttuuritalo Valveella ja mieheni vei minut ensitreffeillämme sinne. ♥
   
Kiitos KIRJAmessut!
Ensi vuonna uudelleen.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Lokakuun luetut, kuulumisia, NaNoilua ja marraskuun lukusuunnitelmia

     
Ah, viikonloppu. Näitä kahta päivää varten olen tällä viikolla varannut bloggaamattomien kirjojen pinon (kuvassa osa) harventamista, Kirjamessukoosteen kirjoittamista sekä NaNoWriMoa. Jälkimmäisessä olen jo nyt hieman jäljessä tahtia, jolla saisi 50 000 sanaa kirjoitettua kuukauden aikana, koska työt imevät jonkin verran mehuja, mutta nyt yritän ottaa kiinni jossain määrin. Asetin omaksi tavoitteekseni, että kirjoittaisin edes vähän joka päivä ja vaikka kuukauden lopussa ei kasassa olisikaan "voittoon" vaadittavaa sanamäärää, niin saisin ainakin rutiinin kirjoittamiseen. 
    
Mutta asiaan. Eli mitä tuli luettua lokakuussa. Numeroina kuukausi näyttää hyvin onnistuneelta, luin nimittäin 18 teosta, mm. kuvakirjoja, uutuusdekkarin, suomalaista dystopiaa ja novellikokoelmia. Monenlaista kirjaa on siis käsissä ollut, mutta osan kanssa viihdyin paremmin kuin toisten. Ehdoton suosikkini oli Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjan seitsemäs osa, Nokisen tomumajan arvoitus. Muutoin luettujen taso jätti toivomisen varaa, vaikka joukosta löytyykin helmiä, kuten Kurnivamahainen kissa ja Multakutri ja suon salaisuus. Harmillisesti paljon odottamani Linnunsitoja oli hieman liian ennalta-arvattava, jotta olisin voinut nauttia siitä täysillä. 

Elokuu: (18 kirjaa, 2091 sivua)
  • Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa 
  • M. Christina Butler: Siilin sadepäivä
  • Jonathan Emmett: Myyrän paras lahja
  • Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus 
  • Ella Brigatti: Sängynaluskansa - Kiinanmuuri
  • Poppy Bishop: Karhun kirjasto
  • Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!
  • George Saunders: Sotapuiston perikato
  • Kazuo Iwamura: Käpymetsässä punertaa
  • Jill Barklem: Tiheikön väki syyspuuhissa
  • Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset
  • Chris Ridell: Ottilia menee kouluun 
  • Ritva Toivola: Kummitusjuna
  • Kaisa Ikola: Ylämaan sudet
  • Þórarinn Leifsson: Iskän salaisuus - Kirja lapsille joilla on ongelmavanhemmat
  • Helena Waris: Linnunsitoja
  • Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
  • Ritva Toivola: Vampyyrimuoti
     
Lokakuussa oli jo perinteeksi muodostunut vetämäni Halloween-haaste, jonka kooste löytyy täältä. Postailen vielä luetuistani ensi viikon aikana. Lukusuunnitelmia en uskalla vielä kiveen hakata, mutta pinossa odottaisi ainakin Affinity Konarin Elävien kirja loppuun lukemistaan, pari kiinnostavaa arvostelukappaletta, lastenkirjaklassikoita Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen (jota muuten ajattelin jatkaa ensi vuoden syyskuulle asti, sillä työt ovat vähentäneet lukuaikaani niin merkittävästi, että en usko ehtiväni lukea siihen niin paljon kuin haluaisin) ja Halloweenilta ylijääneitä teoksia. Mennään fiilispohjalta, että mitä käteen tarttuu.
    
  
Bibbidi Bobbidi Book -blogilla oli synttäriarvonta, jonka suureksi yllätyksekseni ja ilokseni voitin. Palkintona oli pitkään haaveilemani kirjatukipari, metalliset BOOK-tuet valkoisena (saatavana myös mustana), Arabian KoKo-muki ihastuttavan oranssin värisenä ja Clipperin teetä makuna valkoinen tee ja appelsiini. Aivan hurmaava kokonaisuus, joka sopii kirjojen, teen ja syksyn rakastajalle. Mukana tuli myös hurmaava laama-kortti bloggaajien tervehdyksen kera. Kiitos vielä kerran, tämä on tuonut paljon iloa ja väriä elämääni. Tuet ja muki menivät heti käyttöön. Nyt ei lukupino tutise, kun tuet pitävät kaaosta hallinnassa ja uudeksi suosikiksi nousseesta mukista on juotu jo monet mustikkaglögit.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Halloween-haasteen kooste

   
Tänään on lokakuun viimeinen päivä eli juhlitaan Halloweenia ja koostetaan Halloween-haasteeseen luetut teokset. Kommentoi tähän postaukseen lukemasi kirjat tai jätä linkki blogissasi julkaistuun koosteeseen. 
  
Kirjamessut on nautittu (postausta tulossa tällä viikolla), mutta sain tuliaisena flunssan. Maanantai-illan lento Ouluun nousi vasta kahdeksalta ja  perillä kotona olin vasta yhdeltätoista, koska tunnin lennon lisäksi matka taittuu tunnin verran bussilla. Näistä johtuen koostepostaus ilmestyy vasta nyt (mutta vielä 31.10. puolella, kuten luvattua). 
  
Messusunnuntaini meni pöpöön liittyvää päänsärkyä potiessa ja pitkillä päikkäreillä makoillen, vaikka kävinkin aamusta yhden ohjelman kuuntelemassa. Olen lääkinnyt itseäni mm. hyvällä teellä ja inkivääripastilleilla. Onneksi päivän työt olivat kiinnostavia ja fyysisesti vain vähän rasittavia, niin jaksoin koko päivän paiskia hommia.
  
Tässäpä lista kirjoista, jotka ehdin haasteeseen lukemaan, postaukset niistä tulossa marraskuun ekan viikon aikana. Mukana on syysteemaisia kuvakirjoja, lasten ja nuorten kauhukirjallisuutta niin romaani kuin novellimittaisena sekä Alan Bradleyn uusin suomennettu Flavia de Luce-dekkari - yhteensä luin siis yhdeksän teosta (ja näiden lisäksi ehdin lukemaan myös pari muutakin kirjaa, joista lisää lokakuun luettujen koostessa lähipäivinä). 
  • M. Christina Butler: Siilin sadepäivä
  • Jonathan Emmett: Myyrän paras lahja
  • Kazuo Iwamura: Käpymetsässä punertaa
  • Jill Barklem: Tiheikön väki syyspuuhissa
  • Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset 
  • Ritva Toivola: Kummitusjuna
  • Þórarinn Leifsson: Iskän salaisuus - Kirja lapsille joilla on ongelmavanhemmat
  • Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
  • Ritva Toivola: Vampyyrimuoti
  
Muissa blogeissa luettua:
  • Jussi Adler-Olsen: Vanki | Hurja Hassu Lukija
  • Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus : kauhutarinoita | Evarian kirjahylly
  • Ilkka Auer: Anastasia | Evarian kirjahylly
  • Georgia Byng: Molly Moon ja hervoton hypnoosiseikkailu | Hurja Hassu Lukija
  • Emily Carroll: Through the Woods | Kymmenes kirjain
  • Jennifer Donnelly: Kirjaan kadonnut | Musteen jäljet
  • Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus | Expelliarmus
  • Théophile Gautier: Clarimonde | Orfeuksen kääntöpiiri
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva | Musteella ja hopealla
  • Marko Hautala: Varpaat | Hurja Hassu Lukija
  • Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi | Kymmenes kirjain
  • Robert Kirkman: The Walking Dead - Toinen kirja | Kymmenes kirjain
  • Joseph Sheridan Le Fanu: Carmilla | Orfeuksen kääntöpiiri
  • Anne Leinonen: Metsän äiti | Villasukka kirjahyllyssä
  • Michael Katz Krefeld: Kadonneet | Expelliarmus
  • Sienna Mercer: Siskoni, vampyyri n:o 1 | Unelmien aika
  • Stephenie Meyer: Houkutus | Expelliarmus
  • John Polidori: Vampyyri | Orfeuksen kääntöpiiri
  • J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat | Hurja Hassu Lukija
  • J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (kuvitettu versio) | Hogwarts library
  • Darren Shan: Kuoleman koetukset | Unelmien aika
  • Darren Shan: Vampyyrivuori | Unelmien aika
  • R.L.Stine: Hullu tiedemies | Musteen jäljet
  • R.L.Stine: Vihreän hirviön verta | Musteen jäljet
  • R.L.Stine: Noiduttu kaappikello | Musteen jäljet
  • Mats Strandberg: Risteily | Kymmenes kirjain
  • George Sylvester Viereck: The House of the Vampire | Orfeuksen kääntöpiiri
  • Mia Vänskä: Musta kuu | Hurja Hassu Lukija
  • J. R. Ward: Koston rakastaja | Villasukka kirjahyllyssä

maanantai 23. lokakuuta 2017

K. K. Alongi: Ansassa

"Elämä tapahtuu tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa, valveen ja unen välimaastossa."
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
K. K. Alongin Ansassa jatkaa kotimaista post-apokalyptistä nuortensarjaa, joka alkoi 2016 teoksella Kevätuhrit. Tapahtumia seurataan kuuden eloonjääneen teinin näkökulmista, mutta heidän äänensä ovat turhan samankaltaisia erottuakseen toisistaan. Hahmojen varsin epäsuomalainen nimistö paljastaa kansainvälisille markkinoille tavoittelun, mutta kirja vaatisi paljon hiomista, jotta se pärjäisi edes täällä. 

Keitä ovat nämä eloonjääneet? Outo joukko yksittäisiä teinejä, joilla ei ole hajuakaan kuinka laittaa ruokaa ilman sähköä. (s. 7-8)
  
Ansassa jatkuu suoraan siitä, mihin Kevätuhrit jäi. Selviytyjäjoukko on päässyt perille syrjäiselle maatalolle, joka kuului yhden pojan isoäidille. Hetkellisen hengähdystauon aikana porukka pystyy miettimään seuraavaa siirtoaan ja erityisesti ruoan hankkimista. Kukaan kuudesta kun ei osaa tehdä ruokaa ilman sähköä, joten haasteita ja opittavaa tuossa uudessa maailmassa riittää. Suuri osa teoksesta vietetään kaupassa, jonne osa ryhmästä menee hankemaan ruokatarvikkeita. Tapahtumat kaupalla, kuten uusien hahmojen kohtaaminen, ovat uskottavin ja toiminnallisin osuus kirjasta. 
  
Olisi kiinnostavaa kuulla teoksen kustannustoimittamisen taustoja, sillä tekstiin on jäänyt valitettavan paljon kirjoitusvirheitä, tarpeetonta sanontojen toistoa, epäloogisuuksia ja kömpelöitä kielikuvia. Esimerkiksi sanonta ”mikä tämä poika on miehiään” esiintyy teoksessa kolme kertaa hyvin vähän varioiden ja yhdessä kohdassa kirves muuttuu kesken kohtauksen puukoksi. Kaikkiin nuorten kohtaamiin ongelmiin löytyy ratkaisu aivan liian helposti ja tällainen toistuva deus ex machina syö tarinan uskottavuutta ja syvyyttä, sillä syntyy olettamus, että kaiken täytyy selvitä jatkossakin ilman suurempia ponnistuksia. 

Niin kuin maailmanlopussa ei olisi jo kylliksi katastrofia. (s. 106)
  
Teoksen esittämä kuva posttraumaattisesta stressistä ja masennuksesta on kliseinen sekä paikoin itsetuhoisuutta glorifioiva, eikä tämä kerronnan keino onnistu syventämään lukijan suhdetta hahmoihin vaan tekee näistä epäuskottavan yksiulotteisia. Jaden henkistä kasvua on kuitenkin kiinnostavaa seurata, vaikka hänen puheensa ovat edelleen paikoin varsin värikkäitä. 
  
Toinenkaan osa ei vielä selitä, mikä on lähes kaikki tappaneen kuolemanaallon takana, sillä kaikki mitä tapahtumasta tiedetään on nuorten arvailuja ja kerronta kattaa vain muutaman päivän ajanjakson. Koska sarjan on tarkoitus kasvaa ainakin trilogiaksi, on kolmannen osan harteille sälytetty raskas taakka paljastaa viimein tarinan suuret juonenkäänteet. Ansassa päättyy tavalla, joka vihjaisee, että seuraavassa osassa tullaan kuulemaan uusia näkökulmia maailman tapahtumiin. 

- Luuletko sä, että tällä kaikella on joku tarkoitus? (s. 206)
  
Olisi ollut kiinnostavaa, jos kirjailija olisi mahduttanut kahteen teokseensa enemmän kuin reilun viikon tapahtumat tai käsitellyt vielä enemmän nuorten ajatuksia muuttuneesta maailma keskittyen vain parin nuoren näkökulmaan kussakin teoksessa. Nyt ääniä on liian paljon, jotta yksikään niistä kuuluisi muita kirkkaammin ja nuorten henkilökohtaiset ongelmat jäävät pintaraapaisuiksi.

- Meinaatko, että joku olisi aiheuttanut tän maailmanlopun? (s. 217)
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Kestää hetken, ennen kuin saran aivot tajuavat, mitä hänen silmänsä näkevät. Hän painaa molemmat kämmenet suulleen estääkseen itseään kirkumasta keuhkojen täydeltä.
  
Kuolemanaallosta selviytyneet nuoret ovat löytäneet turvapaikaseen vanhan maatalon. Maailmassa ei kuitenkaan mikään ole niin kuin ennen, ja uhka vaanii kaikkialla.
  
Kun taloon saapuu odottamaton vieras, kaikki joutuvat miettimään uudellen, kenneen voi luottaa. Ovatko he sittenkään turvassa.
      
297 sivua, Otava 2017
  

lauantai 21. lokakuuta 2017

Lokakuun lukumaraton (päättynyt)

   
Superlukumaraton on lokakuussa jo nyt, koska ensi viikonloppuna on Helsingin kirjamessut. Tällä kertaa ajattelin lukea vain yhtä kirjaa, eli Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjan uusinta, seitsemättä osaa Nokisen tomumajan arvoitus (426 sivua). Jos huomisen puolella vielä jää aikaa, niin jatkan varmaankin Ritva Toivolan novellikokoelmaa Vampyyrimuoti.
  
Maratonini alkaa klo 21:00.
Klo 1:10 Sivuja luettu 107 + otettu pienet nokosetkin. Nyt nukkumaan ja huomenna jatkuu.
Klo 15:00 Sivuja luettu 198. Tämä saattaa olla paras osa Flavia-sarjaa. Nyt saunaan.
Klo 21:00 Lukumaraton loppuu. Sivuja luin 302, eli jäi vielä vähän luettavaa maratonin jälkeenkin. 
  
   

torstai 19. lokakuuta 2017

Lukupiirissä | George Saunders: Sotapuiston perikato

"Miten masentava paikka kosmos onkaan. 
Miten sillä saattoikin olla niin lupaava alku ja nyt kaikki menee pieleen."
     
    
Syyskuun lukupiirikirja
Haasteissa: Novellihaaste 2
  
Sotapuiston perikato on George Saundersin alkuperäiskielellä jo 1996 ilmestynyt esikoisteos. Novellikokoelman nimi jäi mieleeni, kun kirjabloggaajat äänestivät keväällä viime vuoden parhaita teoksia. Vastasin itse tuolloin käännösteosten ääntenkeruusta, joten toistuvasti esiinnousevat teosnimet herättivät uteliaisuutta. Tuolloin en tosin vielä tiennyt, että kyseessä on dystooppinen kokoelma. Sain teoksen jokin aika sitten oululaisten kirjabloggaajien kuukausimiitissä ja ehdotin sitä kesän lopulla luettavaksi lukupiirini syysohjelmaan.
 
Kokoelma koostuu kuudesta novellista ja yhdestä pidemmästä tekstistä, joka on noin puolet teoksen mitasta. Pienoisromaanin mittoihin kasvava Runsaudenmaa olikin varsin mielenkiintoinen nuoren mienen odysseia muuttuneen Pohjois-Amerikan halki.
 
Saunders osaa jo lyhyissäkin teksteissä esitellä hahmot luontevasti lukijalle, ilman, että kokee tulleensa pudotetuksi keskelle tapahtumia ilman mitään tarttumapintaa. Eniten pidin nimikkonovellista Sotapuiston perikato (joka muistuttaa jossain määrin HBO:n hittisarjaa Westworld, joskin tässä tapauksessa teemapuiston aiheena on Amerikan sisällisota),  Muistoja rouva Scwartzille (joka kertoo miehestä, joka työskentelee personoitujen interkatiivisten hologrammien kanssa) sekä Runsaudenmaa.
 
Novellissa Sorretun Maryn  kovan onnen kampanja oli lehmä, jonka kylkeen oli tehty pleksillä peitetty aukko. Tästä tuli mieleen 1990-luvun puoliväli, kun isosiskoni oli töissä Kuopiossa koelehmien hoitajana. Hän on nähnyt mm. kuuluisan Huomen-lehmän, joka on nykyään täytettynä ja nähtävissä Bíoteknian aulassa (käytiin siskon kanssa katsomassakin sitä muutama vuosi sitten). Kokoelman heikointa antia on toinen novelli, Isabelle, josta en kirjoittanut muistiinpanoihin yhtäkään riviä ja lukupiirimiitissä olin jo unohtanut, mistä se edes kertoi.
 
Novelleille yhteistä on tapa läväyttää jokin ikävä asia päin lukijan kasvoja, ja dystooppinen/futuristinen maailma antaakin tällaiselle kerronnan keinolle hyvän ja uskottavan alustan. Ihmiskohtalot ovat lohduttomia ja hahmoilla on jokaisella jokin särö, mutta karuista kuvauksista huolimatta pinnan alla kuplii naurua, jonka voi tulkita vaikkapa yhteiskuntakriittisenä mustana huumorina. Saunders myös leikittelee erilaisten keinomaailmojen kanssa, sillä useassa novellissa on tavalla tai toisella tällainen paikka, esimerkiksi teemapuisto tai virtuaalitodellisuus.
 
 
Peukutan novellihaasteeseen Runsaudenmaata, jonka kuvaama kuvaama maailma voisi olla kokoelman maailmoista lähimpänä toteutumistaan, etenkin jos Trump pääsee olemaan vallassa pidempään, tai joku samanmielinen jatkaa hänen jalanjäljissään. Tuntuukin, että novelli on ehkä ajankohtaisempi nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten. 
 
Saunder kirjoittaa maailmasta, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin. Viallisilla on jokin geneettinen virhe, joka tekee heistä kakkosluokan kansalaisia. Orjuus on palannut lailliseksi ja nämä ali-ihmisiksi ja epäsikiöiksi kutsutut yhteiskunnan alimmalla portaalla elävät hyljeksityt olennot joutuvat tekemään mitä ikinä heidän omistajansa tahtoo heidän tekevän, esimerkiksi tarjoiamaan Henkilökohtaisia Mielihyväpalveluita.
 
Novelli kertoo nuoresta miehestä, joka on asunut siskonsa kanssa Runsaudenmaa-nimisessä keskuksessa, kunnes eräänä päivänä hänen ja siskonsa tiet eroavat. Veli lähtee perään ja kulkee halki maan, jossa hänellä on vähemmän arvoa kuin koiralla. Vanhat tienvarsien opastekyltit on otettu uusiokäyttöön ilmoitustauluina. Niihin on kiinnitettynä mm. propagandajulisteita, joissa julistetaan: "Pidetään amerikkalainen geeniperimä puhtaana!". Ajatuksia ja kapinaa todellisessa maailmassa valiitsevaa tilannetta vastaan herättelevä teksti, johon suosittelen tutustumaan.
 
"Vai muka viallinen", hän puuskahtaa. "Tässä maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä jossa ei ole vikaa tavalla tai toisella." (s. 146)
     
Kokoelman luettuani kiinnostuin Saundersilta 2015 suomennetusta Joulukuun kymmenes-kokoelmasta ja laitoinkin sen heti kirjaston varaukseen. Jokin tässä Saundersin tyylissä puraisi. Suositelkaapa muuten hyviä novellikokoelmia, lukemani löytyvät täältä. Haluaisin mielellään spefiin kallistuvia kokoelmia (ainakin Osuuskummalta on niitä ilmestynytkin tehokkaasti), mutta myös muut tasokkaat kokoelmat kiinnostavat.
  
Sisältö:
  1. Sotapuiston perikato
  2. Isabelle
  3. Aallontekijä alamäessä
  4. 200-kiloinen toimitusjohtaja
  5. Muistoja rouva Schwartzille
  6. Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
  7. Runsaudenmaa
    
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Saundersin painajaismainen, postapokalyptinen maailma on kuin happopäisen Walt Disneyn visio.” – The Philadelphia Inquirer
  
George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, business-kielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.
  
Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta.
  
Suuomentanut: Markku Pelkkilä, 208 sivua, Siltala 2016
  
Alkuperäinen nimi: CivilWarLand in Bad Decline (1996)

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kirjamessulippujen arvonnan voitajat

   
Helsingin kirjamessujen lippujen voittajat on arvottu. Yhden päivän messulipun voittivat paljonvaloa ja Jessica L. Voittajat nostettiin kuvassa näkyvällä tavoin lippuarvonnalla. Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille, teitä olikin ihastuttavan paljon!

---

22.10. Arvoin toisen messulipun uudelleen, koska Jessica L ei viikon sisällä vastannut huhuiluun. Uusi voittaja on Tanja. Onnea!

perjantai 13. lokakuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

"Minä olin nähnyt pahaa unta. Kymmenen vuotta painajaista, 
ja muistin nyt vasta sen yksityiskohdat. "
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Suden tie on englantilaisen Beth Lewisin esikoisteos ja sellaiseksi hämmästyttävän hienosti rakennettu tarina, jossa totuus avautuu lukijalle pikku hiljaa. Lewis on luonut uskottavan kuuloisen tuhon jälkeisen maailman uusine pelisääntöineen.
  
Post-apokalyptinen teos sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, muutama vuosikymmen Toiseksi konfliktiksi kutsutun sodan jälkeen, jonka pommit ovat tuhonneet kaupungit ja palauttaneet villin lännen kaltaisen elämäntyylin. Tapahtumapaikkana on BeeKoo, kirjainlyhenne ”sen oikeasta nimestä, jonka melkein kaikki ovat unohtaneet tai jota eivät halua muistaa” eli Brittiläinen Kolumbia.

Ihmiset ovat tappaneet paljon enemmän susia kuin sudet ihmisiä. Tiedän, kumpaa minä pelkään enemmän. (s. 222)
  
Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Elka, joka on asunut Ansastajaksi kutsutun miehen kanssa kymmenen vuotta. Hänen vanhempansa lähtivät pohjoiseen ”keltaisen metallin” perässä ja jättivät pienen tyttärensä mummonsa hoiviin. Ydinsodan seurauksena myrskyt ovat muuttuneet tuhovoimaisemmiksi ja Elkan ollessa seitsemän koti tempautuu tuulen mukaan. Harhaillessaan yksin metsässä hän törmää Ansastajan mökkiin.
  
Vuodet Ansastajan kanssa opettavat Elkalle selviytymistä villissä erämaassa ja virittämään ansoja. Kun Ansastaja lähettää Elkan lähimpään asumiskeskukseen käymään kauppaa, tytön mielikuva miehestä saa ensimmäisen särön, joka käynnistää lopun teosta kestävän kissa ja hiiri leikin. Elka joutuu pohtimaan mikä on totta ja mikä valhetta palasten pikkuhiljaa muodostaessa kokonaiskuvan, joka on aikaisemmin ollut sumun peitossa.
 
En liiemmin tykkää teistä. Tiet ovat jonkun toisen polkuja, joita väki seuraa kyselemättä. Älä luota kenenkään muun polkuun, oli se sitten todellinen, maahan tallattu polku, tai sitten hänen elämänsä mutkikkaat tapahtumat. (s. 125)
  
Elkan kieli on värikästä ja rouheaa, mikä sopii hyvin hahmolle. Hän kutsuu sotaa osuvasti Hiton typeryydeksi ja näkee sen tuhoja kulkiessaan erämaan halki etsiessään tietä vanhempiensa luokse. On alueita, joilla luonto ei ole vielä palautunut ennalleen ja myrkkyjärviä, joiden pohjalla makaavista pommeista vuotaa kemikaaleja ja säteilyä ympäristöön. Elka viettää talven tällaisen järven rannalla, sillä alue pysyy koko ajan lämpimänä ja lumettomana.
  
Elkan matkaa ja itsetutkiskelua seurataan vuoden ajan. Kirjailija on laatinut haastavan polun tytön kulkea. Hän kohtaa pakonsa aikana ihmisiä, joista kaikki eivät ole hyviä ja rehellisiä, vaan joiden tapa selviytyä vahingoittaa muita. Lewis on tuonut hyvin esille ihmisen pimeämmän puolen, herättäen samalla kysymyksen, onko meillä kaikilla aineksia samaan. Teos tuo mieleen vahvasti Cormac McCarthyn Tien.

Penelope oli saanut miehensä. Entä minä? Paskat, minä en miestä tarvinnut tai halunnut. (s. 395)
   
Arvosana:
  
  
Takakannesta:
”Ansastaja oli koko perheeni. 
Hän ei ollut verisukulaiseni, ei ollut sukua, 
hän oli minun valintani. Ja minä valitsin väärin.”
  
Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan. Vuosien saatossa Ansastaja on opettanut hänet selviytymään villissä erämaassa, jossa sivilisaatio on muisto vain ja ihmiset luonnon ja toistensa armoilla. Mutta mies, jonka Elka on kuvitellut tuntevansa, on piilotellut kauhistuttavaa salaisuutta. Mies on tappaja. Hirviö. Elka ryntää pakomatkalle jäätävään erämaahan vakaana aikomuksenaan löytää oikeat vanhempansa ja vastaukset kysymyksiinsä. Mutta kummassa suunnassa todellinen vaara piilee – edessä vai takana?
  
”Armoton psykologinen trilleri erämaassa selviytymisestä ja menneisyyden haamuista.” 
– Booklist
  
”Unohtumaton odysseia häkellyttävän kauniiseen erämaahan ja Elkan sisukkaaseen mieleen.” 
– Publishers Weekly
  
Suuomentanut: Elina Koskelin, 410 sivua, Like 2017
  
Alkuperäinen nimi: The Wolf Road (2016)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Vanhan kirjan päivä | Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset

"Tosi ja epätosi kietoutuivat toisiinsa kuin kaksi käärmettä."
  
  
Lukuhaasteissa: Vanhan kirjan päivä 10.10.2017, Halloween-lukuhaaste, Helmet 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
  
Kuka muistaa vielä 2014 kirjablogeissa järjestetyn Vanhan kirjan päivän? Tällä kertaa tempaus tapahtuu flashmob-tyylisesti, eli me bloggaajat puhuimme tästä keskenämme, sovimme ohjeet ja päivän, mutta emme kertoneet tästä etukäteen missään. Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, mikä on minusta aika mainio päivä järjestää tällainen tempaus.
  
Jokainen sai itse määritellä, mitä pitää vanhana kirjana. Jollekin vanha kirja voi tarkoittaa useampia vuosikymmeniä, mutta kirjakaupoissa ja kustantajien varastoissa jo kaksi vuotta aiemmin julkaistu kirja on iäisyyden vanha. Niitä ei löydy mistään (kirppareita ja divareita lukuunottamatta), koska ne on makuloitu eli palautettu paperin kiertokulkuun. Vain klassikoista ja supersuosikeista (kuten Pottereista) löytää aina painoksia, mutta koska suurinta osaa kirjoista ei mainosteta missään, katoaa moni kirja hyllyväleihin ja suurempaa ääntä pitämättä markkinoilta. Tempauksen onkin tarkoituksena herättää keskustelua kirjan lyhyestä elinkaaresta ja nostaa esille teoksia, joista ei blogeissa tai muuallakaan ole puhuttu paljoa. Klassikoita ei kuitenkaan rajattu tempauksen ulkopuolelle, vaan jokainen sai itse määritellä oman lähestymiskulmansa.

Sää oli kuolleen hiljainen. Sumu imi itseensä loputkin ympäristön äänet. (s. 49)
  
Valitsin kirjakseni Kaija Juurikkalan lanukirjan Aada ja pimeyden lapset, joka on julkaistu 2007, eli 10 vuotta sitten. En ollut kuullut teoksesta ennen kuin näin sen eräässä Oulun koulukirjastossa, jossa olen vieraillut osana työharjoittelujaksoani. Kirjan nimi ja takakansi houkuttivat varaamaan kirjan kaupunginkirjaston kautta. Olin aluksi ajatellut lukea teoksen pelkästään Halloween-haasteeseeni, mutta lukuajan vähyyden vuoksi hyödynsin teoksen myös tähän tempaukseen, johon se sopiikin hienosti.
   
Kuulen ääniä, jotka eivät ole peräisin tästä maailmasta. Ne tulevat jostain muualta. Kuin toisesta maailmasta. (s. 5)

Teoksen päähenkilöinä ovat Aada, kaksossiskonsa menettänyt tyttö, joka ei ole puhunut sanaakaan puoleen vuoteen, ja Petteri, vilkas poika, joka pitää itseään koviksena ja luokan kinginä, joka kaipaa huomiota. Lisäksi teoksessa kuullaan mm. lasten vanhempien näkökulmaa. Kirjaa ei ole jaettu lukuihin, vaan eri näkökulmahahmot on nimetty kappaleiden ylle. Ihan toimiva ratkaisu näin lyhyessä kirjassa. 
 
Olin varautunut epämiellyttävään yllätykseen -- hirvittävän mielikuvituksellisen olennon kohtaamiseen, joita fantasiakirjat ovat pullollaan, erilaisia kuolaavia ällötyksiä, muotoaan muuttavia hirviöitä, mekaanisia mörköjä. (s. 123)

Tapahtumapaikkana on maaseutukartano, jonne vanhemmat ovat tuoneet lapsiaan leirille, jota vetää kuuluisa terapeutisti Rothovius. Kaikki ei kuitenkaan ole leirillä kunnossa. Aada ja Petteri joutuvat seikkailuun, jonka aikana paljastuu salaisuus jos toinenkin, niin leirin vetäjästä, kartanon historiasta ja lasten taianomaisista "parantumisista". Matkan aikana kaksikko näkee toisensa ihan uudessa valossa. Teoksen loppu yllätti täysin (joskin hieman samaan tapaan kuin Razorland-trilogian päätösosa).

Oksat rakensivat hämähäkkimäisen verkkokatoksen, jonka läpi aurinko ei milloinkaan päässyt siivilöitymään. (s. 85)

Tykkäsin kirjasta paljon. Aadan ja Petterin äänet erosivat toisistaan selkeästi, Juurikkalan kieli oli kaunista (joskin parissa kohtaa muistutti hieman liikaa yksisarvisenergiaa mainostavia palveluja) ja tarina on paikoin hyvinkin jännittävä. Kerronta pysyi hyvin kasassa, eikä juoni ollut ennalta arvattavissa. Teos sopii Halloween-teemaan hyvin, koska teoksen maailmassa elävien ja kuolleiden maailmojen rajat ovat häilyväiset. Suosittelen kirjaa etenkin 10-13-vuotiaille, mutta maistunee se myös vanhemmillekin lukijoille.

Valkoinen rappaus halkeili piirtäen seiniin elämänviivoja kuin ryppyjä iäkkään ihmisen kasvoihin. (s. 6)
  

Arvosana:
    
Takakannesta:
Jännittävä saturomaani tytöstä, joka lopetti puhumisen
  
Aada ei ole sanonut sanaakaan kaksoissiskonsa kuoleman jälkeen, joten hänen perheensä lähtee hakemaan apua terapialeirille vanhaan kartanoon. Petterillä, vilkkaalla ja suorasanaisella pojalla taas on päinvastaiset syyt leirille tuloonsa. Luokkaan saapuu myös Helmi-niminen tyttö, mutta miksi vain Aada ja Petteri pystyvät näkemään hänet? Leirin opettaja, kuuluisa Rothovius, ei ainakaan ole mikään tavallinen tylsä opettaja, ei tosiaankaan.

Aada ja pimeyden lapset vie seikkailulle maailmaan, joka on yhtä aikaa sekä henkien että elävien. Se on myös kaunis kertomus luottamuksesta ja sen parantavasta voimasta; siitä, kuinka ihmiset voivat imeä toistensa voimat niin halutessaan, mutta myös antaa toisille omastaan. 
     
149 sivua, WSOY 2007
    
Kirja on luettu myös täällä: Tuhat elämää